Ei mitään

Blogi on ollut tauolla perheenjäsenen äkillisen menehtymisen johdosta.
Kiitän lämpimästi kaikkia, jotka ovat meitä surussamme tukeneet
ja voimia toivotelleet.


Näin voi käydä koska tahansa, kenelle tahansa.
Elämä on arvoitus, ja kuolema se vasta onkin.
Käytä hyvin tämä päivä ja kaikki muut kliseet.

Olen tarvinnut aikaa ihan muuhun kuin tämän blogin kirjoittamiseen.

Silti omat fyysiset haasteeni ovat pysyneet lähes ennallaan. Ei, en ole ihmeparantunut, vaikka odotinkin jonkinlaista käänteisshokkia kuolemauutisen yllättäessä. Jos sairauteni olisivat noseboa (kuten esim.toiminnallisten häiriöiden klinkan ylilääkäri kaikkitietävästi kertoo), enköhän paranisi kriisien kasvaessa kun yksinkertaisesti unohtaisin ajatella "väärin"?

Sietokyky on venynyt äärirajoille asti, kieltämättä, ja on ollut tehtävä sellaista, mitä ei toivoisi pahimmalle vihamiehellekään, jos sellaisia olisi. Oman lapsen hautaaminen (vieläpä altistetuiskeessa) ei ole tehtävä sieltä helpoimmasta päästä, eikä mikään käsikirja tai paraskaan koulutus anna ohjeita tällaiseen.
Mutta tähän asti on tultu, ja tässä olen. 

Onneksi saimme järjestettyä hautajaiset lentotilassa ja niin, että osallistujia oli pyydetty jo hyvissä ajoin pesemään mustat vaatteensa hajusteettomilla. Näin haitat loivenivat, ja huomasin jo kaukaa kuka ei ollut saanut näitä ohjeita ajoissa. Suurin osa kuitenkin yritti, mistä olen ikuisesti kiitollinen.

Oli jotenkin tragikoomista, että olin jo aiemmin kysynyt mm.suntiolta, olisiko seurakunnassa mahdollista järjestää edes yhtä sellaista tilaisuutta, jossa voisin olla (lähes) oireetta mukana, eli kännykät ja wifit suljettaisiin ym? No, olin järjestämässä sitten itse sellaista.
Siitä tuli surujuhla, onneksi rakkaudentäyteinen sellainen.

Tämän jälkeen on tullut paljon muutakin kuolemaa ja menetystä. Etenkin kun menehtynyt on nuori, kesken parhaan kasvunsa, ei voi kuin pysähtyä ja ihmetellä. Miksi? Miksi juuri hän? Eikö tähän olisi ollut toisenlaisia vaihtoehtoja? Mutta huuto kaikuu tyhjyyteen. Kuoleman kanssa ei aina voi neuvotella.


Ehkä vastaus kuuluu kaikuna metsässä,
ehkä pieninä pisaroina tai auringonpaisteena heinänkorressa.
Tai ehkä vastauksia ei vain ole,
ja sen hyväksyminen tekee kipeää.


Matkaa on kuitenkin jatkettava. Elämä jatkuu.







Viime aikoina menehtyneitä tuttavia tai sukulaisia on kuitenkin jo enemmän, kuin yhdessä kädessä sormia.

Lista kasvoi taas yhdellä. Sain kuulla viikko sitten menettäneeni yhden ystävistäni.

Hän oli laillani ympäristösairas, ja vieläpä niin pahasti sähköherkkä, ettei ollut voinut käyttää tietokonetta enää vuosiin. Hän oli turhautunut elämänsä rajoittuneisuuden vuoksi. Ei, hän ei sairastanut siksi, etteikö olisi halunnut yrittää tarpeeksi. Hän yritti kuullakseen, että ei saa tarvitsemaansa hoitoa.

Hänen sairautensa pahenivat, sillä hän ei saanut sitä tukea tai apua, mitä olisi tarvinnut. Viime viikkoina häneltä riisuttiin vasten tahtoa sekin vähä lääkitys, josta hän sai apua joihinkin tuskiinsa. Kunnollista kotia hänellä ei ollut pitkään aikaan.

Olin hänen kanssaan kirjeenvaihdossa. Vanhan ajan paperikirjeitä, postimerkki ja käsialaa, jota pitää ihan oikeasti lukea. Olla läsnä. Kun on itse kirjoittanut kirjeen, tulee siihen samalla laitettua pala sielua, mikä ikinä se onkin. Ja sen palan voi vastaanottaja tavoittaa. En usko että mikään muu media voi välittää saman tunteen kuin oikea kirje. Viimeisin kirje oli kirjoitettu teltassa, kun ei minkään asunnon sisällä voinut olla.

Menehtyneen sisäilmakodittoman viimeiset lauseet minulle olivat.
"En minä muuta toivo kuin kodin, no, hoitoa myös."

Näillä ajatuksin muistan kaikkia niitä kodittomia, jotka tänäkin yönä palelevat parvekkeilla, mökkien kuisteilla, teltassa tai jonkun ystävällisen majoittajan lattialla peläten, että tämäkin väliaikainen turva loppuu koska tahansa. Tai sitten he sinnittelevät siinä kodissa, jota ei voi kutsua enää kodiksi siitä yksinkertaisesta syystä, että siellä ei voi enää olla sairastumatta yhä enemmän.

Sisäilmakodittomuus ei ole oma valinta, ei alkoholismia eikä synnynnäinen ominaisuus, vaan tahaton ei-toivottujen tapahtumien ketju. Sen katkaisemiseen tarvitaan paitsi jämerää päätöksentekoa, myös inhimillistä sydämellistä toimintaa. Asunnottomien yö on monelle todellisuutta, mutta ei vain teemapäivänä, vaan joka yö.

Sisäilmakodittomien auttamiseksi tarvitaan kriisimajoitusta, sisäilmapuhtaita asuntoja, hajusteettomia vaatteita, lakanoita, patjoja ja peittoja, talvivaatteita. Terveydenhoitoa asioiden oikeilla nimillä, traumaterapiaa, monenlaista tukea ja apua. Nämä ihmiset ovat olemassa, kunnes kuolevat pois, jos eivät jaksa sinnitellä enää. Miten Suomella on varaa olla auttamatta tällaisia ihmisiä? Alkoholisteillakin on omat kuntoutuksensa ja asuntolansa. Sisäilmakodittomalla ei pahimmillaan ole mitään, edes sitä sosiaaliturvaa joka tekisi meistä yhdenvertaisia.

Ollakseen pakolainen, ei tarvitse asua kaukana täältä tai olla iholtaan jonkun tietyn värinen. Seuraava sisäilmakodittomuuspakolainen voit olla sinä, minä, ystäväsi tai naapurisi. Minunkin mehehtynyt lapseni oli aikanaan sisäilmapakolainen, sisäilmakoditon. Sellainen ei tee hyvää kenenkään perusturvalle maailmassa, jossa mainoslauseet kertovat että jokaisesta huolehditaan.

Kunpa kenenkään ei tarvitsisi kuolla enää yksin, kodittomana, sellaisten sairauksien runtelemana, joita yhteiskuntamme mielestä ei ole olemassakaan,
tai avun saanti evätään muista syistä.
Mitä se kertoo ihmisarvostamme?
Olemmeko me silloin olemassa?
Miksi emme saisi olla?
Ja mitä tämä kertoo yhteiskunnastamme?

Peruuttamatonta voi tapahtua, toisin kuin eräät asiantuntijat ovat väittäneet. Sisäilmavälitteisiin sairauksiin ja/tai niistä eskaloituneisiin traumoihin voi menehtyä. Ja kyllä, tämä unohtuu useista virallisista oireluetteloista. Vain astma on mainittu niissä.

Sisäilmasairaus voi pahimmillaan johtaa ennenaikaiseen kuolemaan.
Mutta niin kauan kuin on epävarmuutta, on toivoa.