Voihan pöpö. Onhan noita. Jossain kaukana. Niitä on aina ollut, tullut ja mennyt, ja tulee olemaan. Viranomainen vakuutti, että tuskin tämä pöpö edes vaikuttaa Suomeen. Jos vaikuttaa, ennaltaehkäisy on sitä, että aivastat hihaan. Ätsiuh, näinkö pöpö poistuu? Hysteria on paljon pahempaa.
Miten voisin ennaltaehkäistä, jos ei edes aivastuta? Pikkulentsu, onhan näitä.
Jos tauti kaataa ikäihmisiä, mikä syy vauhkoontua siitäkään? Influenssoja on. Elämän luonnollinen poisliukumo on kuitenkin siellä ikäihmisten jälkipäässä. Anteeksi nyt vaan, olenko ikärasisti. Näin mietin minäkin alkuvuonna 2020 ja kuuntelin viranomaisten vakuutteluja. "Kaikki kunnossa." Flunssa muiden joukossa. Keskityin muuhun.
Sitten epidemia tuli. Who panttasi sanaa pandemia. Uutisarvo oli kuitenkin jo se, että panttasi. Olennaista on usein se, mitä ei kerrota. Ei panttaa enää.
Media alkoi vyöryttää kuvia ja otsikoita maailmalta, Euroopasta, yhä lähempää, yhä enemmän. Koko maailman tsunami. Että sellainen lentsu.
Viro sulki rajansa ennen Suomea. Se herätti. Jos Viro tekee niin, mitä tekee naapurin Suomi? Yhtä lähellä, yhtä kaukana. Sitten Suomi säppiin, tiks lukkoon. Onneksi Venäjällä "kaikki kunnossa". Se virallinen totuus.
Suomi yrittää eristää ihmiset. Toisistaan. Laimeammin, voimakkaammin.
Ylimääräiset rivivälit, tyhjät tuolit eduskuntaa myöten.
"Vältetään kontakteja."
Tämä pitkien välimatkojen ja puhumattomuuden maa.
Luulisi, että täällä se onnistuu, jos missä?
Mutta kuka kertoisi lapsille, mistä on kyse, ja ettei he ole tehneet mitään väärää? Eivät he ehkä tiedä, mitä tarkoittaa "kontakti", "sosiaalinen", "vältä". Mitä pahaa juttelussa on? Sosiaaliset taidot kunniaan, ja nyt ne onkin joku paha?
Kuka neuvoisi ihan pieniä pesemään kädet ja näyttämään, miten pieni voisi olla laittamatta sormiaan suuhun tai nenään. Ei lasta voi teipata lattiaan, kuitenkaan, eikä käsirautoihin. Ei käsiäkään pestä, loputtomiin. On vain yhdet kädet, kullakin. Miten ylläpitää etäisyys pienen ihmisen kanssa, joka elää iholla.
Kuka kertoisi nuorelle, ettei tämä ole henkilökohtainen kannanotto häntä vastaan. Eikä vanhempien keksintöä. Että elämä jatkuu vielä tämän jälkeen, aikuiset haluavat toimia viisaasti nyt.
Paitsi eivät halua. On heitäkin, jotka yhä nauravat: ei ole minun juttu, en välitä. Heitä aikuisia. Rairai, yks Corona sitruunaviipaleella.
Kuka kertoisi pässinpäille, miksi tämä on tärkeää?
Ei koko elämää ole peruttu, vielä. Tämä on väliaikaista.
Mutta jos emme toimi nyt, elämä todellakin perutaan,
liian monelta.
Se ei ole väliaikaista, vaan elinkautinen.
Vielä pitää kotiuttaa oman maan kansalaiset maailmalta. Paitsi heidät, jotka jäivät jo jumiin, välitilaan, nollavyöhykkeelle, ehkä kummituslaivoissa lipumaan ilman ainoatakaan satamaa, joka heidät laskisi maihin. Miten heille käy?
Kuka kotiuttaisi pakolaisleirien kärsivät, jotka ovat jo valmiiksi kodeistaan paenneet, ennestään poikkeustilassa, Kodittomia isolla koolla? Yksi hana tuhansille. Pestäänpä niitä käsiä...
Viesti on kuitenkin kaikkialla selvä: tulkaa kotiin, jos suinkin voitte. "Kotona" olette paremmassa turvassa. Mutta se kestää, joidenkin kohdalla liian kauan. (Kun matkaan lähtivät, sanoi viranomainen "kaikki kunnossa", menkää vaan, postukaa kodeistanne vaikka maailman ääriin).
Kuka auttaisi matkaajat takaisin? Nämä samat tahot, jotka mahdollistivat matkan, koska kaikki oli kunnossa? Se virallinen totuus?
Onko tämä uusi pakolaisuuden muoto, jäädä välitilaan valtioiden välille, kun kaikki sulkevat rajansa eikä läpi enää meinaa päästä? Koronapakolainen.
Kolikon toinen puoli, KOTONA-virus; se normaalielämä, olla melkein kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Ei pidä paikkaansa. Kaikkea on tapahtunut, tulee tapahtumaan. Pelolle ei saa antaa valtaa liikaa, toimitakyky säilytettävä. Hoidetaan sairaat. Pestään käsiä. Ennaltaehkäistään tilanteen pahenemista, käppyrät mataliksi. Pestään käsiä. Kunnes ei enää hoideta. Lopulta edes ruumiille ei ole tilaa, eikä ruumisautojen kuljettajille hengityssuojia. Yhä pestään käsiä, oliko se turhaa? Tämäkö on meidänkin tulevaisuus? Entä jos ne auttavat kädet loppuvat? Pestään käsiä. Kukaan ei kerkeä edes ajatella käppyröitä, jos pahin tapahtuu.
Turvapaikan hakija on myös se, joka jää yksin oireidensa ja pelkonsa kanssa. Kumpi on pahempaa:
itse tauti, johon voi kuolla (mutta suurin osa ei kuole)
vai tauti, joka kylvää epävarmuutta ja hämmennystä kaikkialle
sekä jättää niin monen ihmisen yksin ja monenlaisiin vaikeuksiin?
Nyt loppui kysymysmerkit.
Tähän on tultu, Eurooppa vuonna 2020. Sivistysvaltioiden liekki ja leikki, yhteistyön taidonnäyte. Yhteishenki, kirjaimellisesti. (Kunhan emme vain hengitä liian lähellä toisiamme tai toisia kohti, sulut kiinni.)
Merkelikin jäi kotiarestiin. Presidentin puoliso positiivinen. Makarooni määräsi ranskalaiset pysymään kodeissaan - ulos ei ole asiaa ilman sertifikaattia, joka kertoo miksi on aivan pakko. Tähän ollaan kai siirtymässä Suomessakin, mutta aikaa olisi vielä, ehkä?
Konsulit hikoilevat ja liittoutuvat keskenään pelastaakseen viimeisiä matkailijoita. Ja heitä on vielä pilvin pimein. Kuka pelastaisi Ulkoministeriön konsulit. "Olen terve,koska olen ollut karanteenissa yli kuukauden. Vaan joskus meidänkin täytyy käydä kaupassa."
Kukaan ei ole tältä suojassa, olemme kaikki yhtä alasti. Olemme toista lähellä vain olemalla tarpeeksi kaukana. Korona yhdistää ja erottaa.
Lisätään rivivälejä nyt ihan kunnolla.
Maat sulkevat rajansa yksi toisensa jälkeen. Kuka määrittelee kriittisen rajat. Mikä on välttämätön. Kaikkien panos tarvitaan. Hinta on kova, vaikka pahin ei osuisikaan. Voi sattua vieläkin enemmän.
Mutta ei saisi panikoitua, stressi on huono juttu, tiedetään. Ehdimmekö tarpeeksi, teemmekö riittävästi, mitä voisi tehdä vielä toisin. Aikakin on nyt vihollinen, vaikka sen tulisi olla se auttava ystävä, lempeä jatkumo. Taistelemme kuitenkin Aikaa vastaan. Nämä ovat talkoot, isolla Teellä. Ora et labora. Hengitä puhdasta ilmaa, ja turvavälit kuntoon. Tämä on uusi normaali; tehdä aika hyväätekeväksi. Siinäpä puuhaa kerrakseen!
Silloin kun kertoimia ei voi mitata, on tosi kyseessä. Jos pesen käteni tästä jutusta, voin elää vähän rennommin, unohtaa riskit ja tuskan. Edes hetkeksi. Olla kuin ennenkin. Voin, jos pysyn kotona.
Paitsi jos ei ole sitä kotia. Mikä on kodittoman laita, hänen joka on ollut poikkeustilassa ennen kuin muut edes tiesivät, mitä se tarkoittaa. Entä jos ei ole sitä kotia, jonka vankina olla, jonka turvasatamaan uppoutua. Jos poikkeustila on ollut uusi normaali jo monta vuotta, vienyt jo melkein kaiken?
En tiedä koronasta tarpeeksi. Kotona-virus on ollut minulle tuttu jo vuosia. Tein kaikkeni taistellakseni kodin takaisin. Ja se onnistui. Mutta menetin paljon muuta.
Olen elänyt ilman yleisötapahtumia, työpaikan kahvipöytää, konsertteja ja viihdettä, ruuhkabusseja, elokuvia sekä hypermarketteja jo vuodet. Luopunut kauan sitten siitä, mistä te muut nyt, Viime aikoina en ole ajatellut, että siinä olisi jotain kummallista. Ai miten niin olisi? Ehkä teille on. Ottakaa minusta oppia. Ei tähän kuole, vaikka sattuuhan se.
Jos olen käynyt kaupassa, olen valinnut ajankohdan, jolloin on väljintä. Tai tilannut ostoja kotiin. Ainoat juhlat, joissa olen ollut vuosiin, ovat olleet ulkoilmatapahtumia. Voin laskea ne yhden käden sormilla, neljän vuoden ajalta. Keskittynyt siihen, mitä voin. Nyt sekin olisi liikaa.
Mutta olen ylpeä näistäkin, että pystyin. Kuinka pienestä saattoikaan tuntea itsensä normaali-ihmiseksi. Ja mielestäni olen kuntoutunut, pystynyt yhä enemmän, ollut vähemmän tärisevä ja kalpea, vaikka se pahin tapahtui:
Ne oman lapsen hautajaiset.
Niitä ei lasketa, ovat mittaamisen ulkopuolella,
sekä kaikkien sanojen.
Ylitse kaikkien rajojen.
Olen menettänyt lapseni,
14-vuotiaan,
elänyt ilman häntä
jo
yli
vuoden.
Tästä tulikin lapsensa menettäneen äidin koronapuheenvuoro,
asia jolle en voi mitään.
Pysykää kotona.
Jos lapsi on jo kuollut, ja olen yhä elossa itse, miksi edes pelkäisin uutta pandemiaa?
Mitä väliä tällä on enää,
minun maailmani murskaantui jo
palasiksi
jotka eivät pysy yhdessä, vaikka miten liimaisi.
Minusta otettiin osa pois tämän lapsen myötä.
Tätä menetystä voi kukaan tai mikään korvata.
Ei edes uudet menetykset.
Minä minä minä. Hän, rakkaani!
Mutta on myös muut.
Elämä jatkuu, ja välillä jopa hymyilee. Ehkä irvistys olisi parempi sana.
Tyhjän reunoillakin voi olla elämää?
Ensin ihan vähän, sitten enemmän.
Shokki suojaa aluksi,
pehmentää putoamaan,
hämmentää.
Joku sanoo että antaa tilaa kasvulle,
hedelmöittää uusia mahdollisuuksia,
vaikka ei huomaisikaan.
Aina tulee uusia tuulia, jostain, ja asiat muuttuvat taas.
Voin kertoa, että kotonaviruskaranteeni EI ole se maailmanloppu.
Se on tilapäinen ratkaisu, jotta elämä jatkuisi.
Voi tulla paljon pahempaa.
Voi tulla oman lapsen kuolema.
Se on kuulemma pahinta, mitä ihmiselle voi sattua.
Voit menettää muunkin rakkaasi, läheisesi, puolisosi, sukulaisesi.
Toivon, että näin ei kävisi, ainakaan niin monelle, sinulle, hänelle.
Kun edes hautajaisia ei saa pitää.
Meillä oli hautajaiset,
olemme siis etuoikeutetut.
Jaksetaan nämäkin talkoot.
Kotona-virus voi olla mahdollisuus pysähtymiseen ja uusiin alkuihin.
Nauttia läheisistä, kun he vielä ovat siinä.
Sinun elämäsi, kotona,
nyt
voi mahdollistaa jonkun toisen elämän,
huomenna.
