Ihmeparantajat, nuo vakuutusyhtiön sedät, tädit ja muut. Kolmen vuoden työkyvyttömyyden jälkeen totesivat minut (luonnollisesti tapaamatta) täysin parantuneeksi (useamman lääkärin lausunnosta välittämättä). Ja niin vain astuin takaisin "työelämään" heinäkuun viimeinen päivä. Eli en minnekään.
Yhden päivän yritin leikkiä niin tervettä kuin pystyin. Olinhan paperien mukaan terve. Halusin antaa mahdollisuuden tälle "ihmeparantumiselle". Tiedä vaikka olisivat oikeassa, nuo vakuutustohtorit?
Eivät olleet.Tämän jälkeen vointini romahti aiempaakin huonommaksi. Monin puolin. Yritin liikaa, kohtalokas leikki. En ole palautunut vieläkään. Monenlaisesta rasituksesta paheneva sairaus ei ole kovin huumorintajuista sorttia.
Oli ilmottauduttava työnhakijaksi, vaikka minulla on edelleen työpaikka. (En kuitenkaan voisi enkä edes saisi työtäni tehdä, ja minulla on myös useamman lääkärin kielto palata työpisteeseeni.) Minusta leivottiin siis työkyvytön työnhakija, jonka pitäisi odottaa niin ja niin kauan, että voisi anoa jotain työttömyyskorvausta. Saamisesta voi vain haaveilla.
Olen odottanut nyt yli kaksi kuukautta ilman mitään toimeentuloa tai edes tietoa, koska sellaista voisin saada. Jos olisin ok, menisin tietysti töihin. Haluaisin kovasti olla edes osatyökykyinen. Mutta tämä ei ole tahdon asia. Vaatii lujaa tahtoa pysyä edes jotenkuten järjissään tilanteessa, jollaista ei soisi kenellekään. Arjesta selviytyminen ilman perusturvaa,hoitoa, toimeentuloa tai muutakaan tukea käy kyllä työstä.
Se, että ihminen potkaistaan jälleen turvaverkkojen ulkopuolelle on kaikkea muuta kuin kuntouttavaa. Kävi taas niin, että turvaverkoista tuli turhaverkot. En ihmettele ollenkaan, että suurin osa Suomen työkyvyttömistä on mielenterveyspotilaita. Jos he eivät ole sitä alunperin, ovat takuulla tällaisen kyykyttämisen ja rumban jälkeen. Ja aina kun olen luullut, että tilanne ei voisi muuttua enää hirveämmäksi, se on muuttunut. Jos olen huokaissut helpotuksesta edes hetkeksi, ilo on ollut ennen aikaista.
Mutta tässä ollaan. Olen olemassa. Vaikka yhteiskunta tekisi kaikkensa, ettei laillani sairastuneet selviä, olen selvinnyt ainakin tänne asti. Selviä sinäkin. Hyvää itsemurhien ehkäisypäivää. Mitä sinulle kuuluu? Tuetaan toisiamme, jos muut eivät sitä tee.
